Ehkä-tuotannon yleisötyöntekijä-kirjoittaja Heidi Horila on talven 2025 aikana seurannut Jouni Järvenpään ja Maija Reeta Raumannin uuden teoksen Planeetat eivät valehtele valmistumista Nykytaidetila Kutomon residenssissä. Heidi Horila on toimittaja ja kriitikko, joka on vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut esitystaiteesta ja tanssista moniin kotimaisiin julkaisuihin sekä kulttuurilehtiin ja vuodesta 2024 alkaen Horila kirjoittaa esitystekstejä Ehkä-tuotannolle. Horilan teoksesta kirjoittama ensimmäinen teksti pohjasi Järvenpään ja Raumannin haastatteluun, alla oleva teksti on kirjoitettu Planeetat eivät valehtele -esityksen ensi-illan jälkeen. Ehkä-tuotannon osatuottama teos kantaesitettiin Nykytaidetila Kutomolla 7.3.2025.
The English below!
Galaktisia seikkailuja leopardikuosissa ja vähän muussakin
”Nyt olivat päiväni taas täynnä jännittynyttä odotusta. Linnunrata kääntyi radallaan kuin munakas hehkuvalla pinnalla, se oli itse sekä ritisevä pannu että kullankeltainen munakas, ja minä paistuin kärsimättömyydestä.”(49)
Näin lausuu kertoja Qfwfq Italo Calvinon Merkki avaruudessa -novellissa, Koko kosmokomiikka –
novellikokoelmassa (1997, suom. 2008). Kokoelmassa Qfwfq matkustaa galaksien väliä, todistaa putoamista tyhjyydessä, monenlaista kosmologista olemista. Kyseisessä novellissa Qfwfq on piirtänyt avaruuteen merkin, ja ajattelee sitä pakkomielteisesti. Hänen täytyy palata merkkinsä luokse ja tekee laskelmia matkastaan satojen miljoonien tai miljardien tuhansien avaruusvuosien tarkkuudella. Löytäessään oikean kohdan, merkki onkin töhritty jollakin sotkulla. Qfwfq tyrmistyy kilpailijansa Kqwgk:n toimista, ja alkaa kirjata avaruuteen väärennettyjä merkkejä. Näitä kilpailija sitten pyyhkii omalla galaktisella tahdillaan. Lopulta Qfwfq huomaa väärennösten haalistuvan ja jää odottamaan innokkaasti oman alkuperäisen merkkinsä esiintuloa.
Absurdin humoristin Calvinon teos voisi Jouni Järvenpään mukaan olla Planeetat eivät valehtele -teoksen käsiohjelma. Päätinpä tarttua tähän täkyyn. Maailmankaikkeuden mittakaavaa samankaltaisen pintakeveällä ja huvittavalla, pian äkkisyvään johdattavalla otteella tutkailevat sekä Nykytaidetila Kutomolla nähtävä näyttämöteos että novellikokoelma.
Kun ajattelee planetaarisuutta, avaruuden laajuutta ja tilallisia suhteita, tulee ehkä mieleen jotakin hiljaista, hidasta ja vähitellen kytevää tai etenevää. Mitään sellaista ei tapahdu Jouni Järvenpään ja Maija Reeta Raumannin Nykytaidetila Kutomolla nähtävässä Planeetat eivät valehtele -teoksessa (kuten ei Calvinon avaruusnovelleissakaan). Sen sijaan teoksessa on aaltoilevaa ja poukkoavaa energiaa, painovoimattoman tuntuista liikettä, Anssi Laihon selkäpiitä rouhivaa ja möyhivää äänimaisemaa ja Antti Helmisen elokuvallisiin sfääreihin vievää valo- ja visuaalista suunnittelua. Aistit täyttävää tutkailua. Omanlaisensa merkin jättää universumiin myös tämä teos.
Näin Kutomolla vuonna 2017 Järvenpään ja Raumannin teoksen The End. Se oli osa samaisen työryhmän vuosina 2013–2017 toteuttamaa teostrilogiaa. Jo silloin kaksikko työsti, muistikuvani mukaan ainakin jossain määrin, samanaikaisuuksia, limittäisiä todellisuuksia ja tilallisuuden tutkimista. Nyt Kutomolla tila, johon yleisö ja tanssijat asettuvat, on koko studiosta melko pieneksi tuoleilla rajattu alue, jossa katsojat istuvat riveissä kolmella sivulla näyttämöön nähden. Ikään kuin toinen näyttämö aukeaa tämän neliön ulkopuolella, sivuilla ja takana. Siinä näyttämöllä, jossa yleisö ja Järvenpää ja Raumanni ovat, keskitytään ihmisolentojen välisiin suhteisiin ja kaikkeuteen asettumiseen. Välillisyydet voivat olla laajoja intiimissäkin tilassa. Tanssijat tulevat fyysisesti tosi lähelle yleisöä, mutta tuntuvat henkisesti olevan etäisyyden päässä. Toisaalta Järvenpään hitaasti liikkuva käsi, jonka varjo piirtyy vaalealle taustaverholle, näyttää kuin sulautuvan ja kasvavan katsojan verhoon piirtyvästä varjosta. Yleisön ja esiintyjän rajat myös limittyvät.
Mustalla kankaalla verhottu muu tila tekee laajemman, kaukaisen avaruuden virkaa. Sieltä lipuvat ohi planeetat ja jokin avaruusromu/häly. Tekee mieli kurkkia olan yli, mitä tuolla kaukaisuudessa on, mikä minun käsitykseni siitä käsittämättömästä on. Järvenpää ja Raumanni seikkailevat erilaisissa liikkeellisissä, tilallisissa ja äänellisissä todellisuuksissa, joita rajataan ja joista siirrytään pling-äänellä, ja jotka vetävät minut mukanaan tälle fantasiamatkalle. Välillä Raumanni maadoittaa itsensä, ottaa ehkä yhteyden johonkin tukikohtaan, koskemalla näyttämötilaa rajaavan pylvään pintaa. Vaalea avaruusanorakki Raumannin yllä suojaa kulkijaa kosmologisella polulla. Tanssin ohella teoksessa ääni- ja valosuunnittelulla on oma, väkevä roolinsa, ja neljän omalakisen taiteilijan kädenjälki näkyy ja kuuluu. Laskeudutaan, tai leijutaan, jonkin planeetan pinnalla, jonka mineraaleista ja kivestä rouhitaan kirskahtelevia ja hulvattomasti pulpahtelevia ääniä. Täällä on ihan tosi paljon sähköenergiaa!
”Maan vavahdukset avasivat meille tietä. Kivikerrokset levisivät halkeamiksi ja me kuljimme halkeamien pohjalla”. (71)
Olen samalla kuin jossain pehmeän ja terävän välisessä kerroksellisessa scifi-todellisuudessa, jossa Polanskin Rosemaryn painajaisesta tuttu, Järvenpään hymisemä tuutulaulu kohtaa Kubrickin Tri Outolemmen. Ei tässä atomipommeja pohdita, mutta absurdia entiteettiä, jotain takuuvarmaa kohti mennään. Järvenpään ja Raumannin iholle ja vaatteisiin piirtyy monenvalonsävyisiä kuvioita, näen vanhan, ajan saatossa vähän kuluneen maailmankartan. Vai onko se sittenkin leopardin täplitys, eräänlainen avaruusasu ja suojaväri?
Tanssijat tuntuvat hakevan paikkaansa ja asettumistaan tässä mustavalkoisesta ja graafisesta kirjavaan ja villiin loikkaavassa universumissa, jättäen kaiken personoidun, suoraan toisiinsa tai yleisöön kohdistuvan ilmaisun pois. On tämän hetken ja paikan tunnustelua. Välillä he siirtelevät energiaa ja ottavat tuntumaa toisistaan kuin työntämällä ilmavirtaa edestakaisin välillään. Harvoin Järvenpää ja Raumanni ovat liikkeellisesti samassa rytmissä tai ideassa. Kun toinen löytää staattisuuden, on toisella meno päällä. Silti samantilaisuus on käsinkosketeltavaa. Ollaan selvästi matkalla jonnekin, mutta päämäärä ei ole tärkeä. Jokin lohdullinen huumori kaappaa minut mukaansa. Järvenpään ja Raumannin välillä on selittämätöntä kemiaa, joka ei näytä pyrkivän hauskuuteen, mutta muodostaa jonkinlaisen galaktisen komiikan leikkikentän väkisin.
Näin joku aika sitten Kiasmassa Linnunradalla -näyttelyn, joka katsoi maailmankaikkeuteen, ja ihmisen tulevaisuuteen siinä, parinkymmenen eri taiteilijan teoksen kautta. Vanhin ryhmänäyttelyn teoksista oli 1700-luvulta, tuoreimmat viime vuodelta. Petri Eskelisen teoksessa oli monille perättäisille muovilevyille hohtavalla maalilla maalattu tähdistö. Tummassa huoneessa tähdet hohtivat pieninä pisteinä levyjen väleissä. Huoneen valaistus himmeni ja syttyi vuorotellen. Mittakaavassaan ja aikajanoissaan ihmisen tirahduksen mittainen olemassaolo kävi selväksi.
Kutomolla Järvenpää tanssii riuskan tanssin valkoisen, pienen ilmapallon kanssa, jota pitelee koko tanssin ajan mukanaan. Välkkyvästä valosta muodostuu kuin sitkeänä sykkivä sydänkäyrä Järvenpään päälle. Pikkuruinen planeetta Järvenpään kainalossa ei kerro ihmishistorian suuruudesta, vaan muistuttaa, kuten Eskelisen teoskin, kaiken suhteisuudesta. Siitä, miten asioita voisi muistaa katsoa muusta, kuin omasta totutusta perspektiivistä.
HEIDI HORILA
Katkelmat Italo Calvinon Koko kosmokomiikka -novellikokoelmasta, novelleista Merkki avaruudessa ja Värittömyys. Keltainen kirjasto, 1997, suomennos 2008.
Katsoessani ja kirjoittaessani ajattelin Roman Polanskin Rosemaryn painajainen (1968)- ja Stanley Kubrickin Tri Outolempi eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja rakastamaan pommia (1964) -elokuvia
Planeetat eivät valehtele nähdään kesällä 2025 osana Oulun taidemuseon AlakkoNää abstraktia? -näyttelyä
Kuva: Satu Kemppainen
Galactic adventures in leopard pattern and a little something else too
”Now my days were again full of excited anticipation. The Milky Way turned in its orbit as an omelet in a glowing surface, it was itself both the crisp pan and the golden yellow omelet, and I was frying due to impatience.” (49)
Thus says the narrator Qfwfq in Italo Calvino’s short story A Sign In Space in The Complete Cosmicomics collection (1997). In the collection Qfwfq travels between the galaxies, witnesses falling in emptiness, all sorts of cosmological beingness. In this short story, Qfwfq has drawn a sign in space, and can’t help but thinking it obsessively. He has to return to his sign and he makes calculations of his trip with an accuracy of hundreds of millions or billions of thousands of space years. He finds the right spot only to discover that his sign has been smudged. Qfwfq is devastated by his rival Kgwgk’s actions and starts to mark false signs in space. The rival then wipes these signs at his own galactic pace. In the end, Qfwfq finds that the forgeries eventually fade and remains to wait for his own, original sign to appear.
According to Jouni Järvenpää, Calvino’s, as the absurdist humorist he is, work could be the booklet of Planets do not lie. I decided to take on this suggestion. The scale of the universe is observed both in the work seen in Contemporary Art Space Kutomo and the short story collection, with an amusing and seemingly light touch, that soon takes one to deeper dimensions.
When one thinks of planets, the width of space, and spatial relations, one might think of something quiet, slow, and gradually moving. Nothing of that sort happens in Jouni Järvenpää and Maija Reeta Raumanni’s work Planets do not lie (nor in Calvino’s space short stories). Instead, there is wavey and bouncy energy, a movement that is free from the force of gravity, Anssi Laiho’s soundscape that grinds and fluffs along your spine, and Antti Helminen’s light and visual design that takes you to cinematic spheres. This piece also leaves its own mark on the universe.
I saw Järvenpää and Raumanni’s piece The End in Kutomo in 2017. It was a part of the same working group’s trilogy carried out in 2013–2017. According to my memories, then they were already somewhat working with simultaneity, parallel realities, and researching spatiality. Now in Kutomo the space, where the audience and dancers compose themselves, is cropped with lines of chairs from the whole space. The audience is sitting in three rows on the sides of the stage. Sort of another stage opens outside, on the sides and the back of this square. On the stage with the dancers, the focus is on the relations between the human creatures and composing oneself to everythingness. The spatial ranges are wide even in an intimate room. Physically the dancers come very close to the audience but seem to be mentally at a distance. On the other hand, it seems like the shadow of Järvenpää’s slowly moving hand, which is delineated on the surface of a light-colored background curtain, also blends and grows from a spectator’s shadow. The outlines of an audience and a performer therefore overlap.
The rest of the room, covered in black fabric does the job of wider, distant space. From there fly by planets and some space stir. I feel like watching over my shoulder, thinking, what is happening there, what my comprehension of that incomprehensible is. Järvenpää and Raumanni adventure in different kinds of realities of movement, space, and audio and pull me along this fantasy trip. A white space anorak on Raumanni covers the traveler in the cosmological path. Along with the dance the sound and light design have their own strong role in this work, the signature of four different authors is seen and heard. There is landing and floating on the surface of a planet, from whose minerals and stone squinting and bubbly sounds are being ground. There is so much electrical energy here!
”The shakes of the earth opened up the road for us. Stone stratum spread out as cracks and we moved ahead on the bottom of the cracks.” (71)
I’m at the same time in the midst of some soft and sharp layered sci-fi reality, where the lullaby theme of Polanski’s Rosemary’s Baby, that Järvenpää hums, meets Kubrick’s Dr. Strangelove. There is no pondering of atom bombs here, but we are headed towards some absurd entity, for granted. The many lighted patterns are being drawn on Järvenpää and Raumanni’s clothes and skin, it seems like an old, little worn-out world map. Or is it the spots of a leopard, some sort of space outfit, and camouflage?
The dancers seem to leave all direct expression between themselves and the audience behind, pursuing to feel the moment and space. At times they move the energy between each other like pushing the air back and forward between them. Rarely are Järvenpää and Raumanni in the same movement rhythm or idea. When one stays static, the other really has it going on. Still, the feeling of being in the sameness, in the same space is strong. We are clearly going somewhere, but the destination is not important. Some comforting humor captures me. There is an inexplicable chemistry between Järvenpää and Raumanni, which does not seem to aim to be fun, but which creates a kind of galactic comic playground by force.
A while ago I saw the Milky Way Tour exhibition in Kiasma, which looked into the universe and the human being’s future in it through around 20 artists’ works. The eldest of the group exhibition’s work was from the 18th century, the newest from last year. In Petri Eskelinen’s work, there was a stellar system painted with shimmering paint on multiple consecutive plastic plates. In the dark room, the stars were shining as small spots in between the plates. The lighting of the room faded and ignited in turns. In the scales and timelines, the tiny existence of human beings became very clear.
In Kutomo Järvenpää dances a brisk dance with a white, small balloon, which he holds through the entire dance. The glinting light forms like a persistent heart rate on ECG over Järvenpää. The petite planet in the armpit of Järvenpää doesn’t tell about the greatness of the history of mankind, but reminds us, as does Eskelinen’s work, about how all things are in relation to one another. About how things could be observed from other than one’s familiar perspective.
HEIDI HORILA
The extracts are from Italo Calvino’s short story collection The Complete Cosmicomics, short stories A Sign In Space and Without Colors. Keltainen kirjasto, 1997. The translations by me.
While I was watching and writing I thought of Roman Polanski’s Rosemary’s baby (1968) and Stanley Kubrick’s Tri Strangelove or: How I Learned to Stop Worrying and Love the Bomb (1964).
Photo: Satu Kemppainen