Ehkä-tuotannon yleisötyöntekijä-kirjoittaja Heidi Horila on syksyn 2024 aikana seurannut Pauli Patisen ja Camilla Rantasen uuden teoksen Low Resolution Reflections valmistumista Nykytaidetila Kutomon residenssissä. Heidi Horila on toimittaja ja kriitikko, joka on vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut esitystaiteesta ja tanssista moniin kotimaisiin julkaisuihin ja kulttuurilehtiin. Vuodesta 2024 lähtien Horila kirjoittaa esitystekstejä Ehkä-tuotannolle. Ensimmäinen teksti pohjasi teoksen harjoitusten seuraamiseen ja työryhmän haastatteluun, alla oleva teksti on kirjoitettu Low Resolution Reflections -esityksen ensi-illan 30.11.2024 jälkeen. Ehkä-tuotannon osatuottama teos kantaesitettiin Nykytaidetila Kutomolla osana XS-festivaalin ohjelmaa.
Minuuksien sokkeloita
Pauli Patisen ja Camilla Rantasen Low Resolution Reflections on kahden dramaturgiksi opiskelleen ja esitysten tekijän luonnoskirja omakuvista, erilaisista mahdollisista minuuksista. Nykytaidetila Kutomolla näyttämö on rajattu kahtia, keskellä roikkuu puoliheijastava akryylilevy. Patinen ja Rantanen asettuvat istumaan levyn eri puolille kannettavat tietokoneet edessään. He varioivat muutamaa istuvaa, poseeraavaa asentoa. Levylle heijastuvat samat liikkeet läppärinäyttöjen kautta.
Alussa tekijät kertovat olevansa internet-ajan lapsia. Online-kamerat ja webchatit keksittiin samaan aikaan, kun he ovat syntyneet, vuoden 1994 tienoilla. Teoksen muoto on konseptuaalinen, rajattu, kontrolloitu. Teknisestä konseptista vastaa Ville Tolvanen. Ruumiit ja identiteetit muokkautuvat ja syntyvät liikkuvien asentojen ja elävien ihmisten ja online-ihmisten välisyydessä uudestaan ja uudestaan. Akryylilevyllä näkyvistä heijastuksista on rajattu päät pois, niissä näkyvät vain valkoisiin t-paitoihin, sukkiin ja alushousuihin pukeutuneet, sukupuolista riisutut ruumiit. Äänestä vastaavan Pauli Kotilaisen kohiseva ja väliin helkkyväteemaisempi äänimaisema säestävät lihallisen ja virtuaalisen välistä vuorovaikutusta. Akryylilevyllä heiluvat teoksen alussa narsissit, tekokukat. Narkissos-myytti moikkailee tällä tavalla.
Liveihminen Rantanen istuu näyttämön etuosassa, Patinen levyn takana, ja jos haluaa nähdä Patisen kaulasta ylöspäin, pitää kurkata tilaa halkovan levyn alle. Pidän siitä, että levylle on Patisen ja Rantasen kuvaa toistavien näyttöjen viereen jätetty isompi tyhjä tila, jota kaksikko käyttää myös chat-kirjoittelun alustana. Tyhjän tilan voi kuvittaa mielessään, vaikka omalla kertautuvalla minuudellaan, identiteetillään, millä tahansa.
Videotaiteilija ja teoreetikko Hito Steyerl kirjoitti vuonna 2009 esseen In Defense of the Poor Image. Vapaasti käännettynä, hän kirjoittaa, että huono kuva on liikkeessä oleva kopio, huonolaatuinen, sen resoluutio riittämätön. Se on kopiota aiemmasta taiteesta, mutta sitä ei enää kiinnosta alkuperäisen idea, vaan lainaaminen ja ajallisuus, riistokin.
Samoilla jäljillä ollaan Low Resolution Reflectionsissa, matalan resoluution nimeä myöten. Platon jo aikanaan lausui, että kaikki taide on jäljittelyä, ei ole mitään originaalia. Kun Patisen ja Rantasen teos ehdottaa näin väkeviä väittämiä, alkaa ajatus kulkea väistämättä vastaan. Vaikka teoksen esiintyjyys on riisuttua ja muoto minimalistinen, eivätkö sen alkuperäiseksi tee juuri nämä ihmiset ja nämä teot, juuri tässä hetkessä? Toisaalta, päättömät ruumiit, niiden ehdottelevat liikkeet ja läppärillä kirjoitettu vuoropuhelu on online-keskusteluista lainattua, geneeristä, se voisi olla kenen tahansa anonyymin kirjoittamaa ja tuottamaa. Mitä teet juuri nyt? Mitä sinulla on ylläsi? Silti, juuri nämä ihmiset ovat valinneet juuri nämä sanat, kaikki me läsnä olevat mielet ja ruumiit teemme tästä kertaluontoista, ainutlaatuista. Tilannetta ei voi koskaan toistaa täysin samanlaisena.
Käännän katseen itseeni. Miksi minun pitää niin kiihkeästi pitäytyä alkuperäisen ajatuksessa? Voin hyväksyä sen, että kaikki taide jollain tapaa jäljittelee maailmaa itsessään, mutta miksi aitouden vaade, että kaikesta jäljittelystäkin syntyy aina jotain uutta, on iskostettuna niin syvään?
Merkitysten ja merkityksellisyyden etsimistähän se on. Mitä väliä on millään, jos kaikki on jo toistettu, kaikki on sarjallisuutta ja kopiota? Ehkä koko teos leikkii tällä ajatuskehällä.
Ehkä kysymyksenasettelu on väärä. Jos internetin anonyymit identiteetit voivatkin liukua ja vaikuttaa meihin tässä kokemassamme lihallisessa todellisuudessa. Sitä teos ehdottaa. Internet tai virtuaalinen ei ole alisteinen tälle todellisuudelle, eikä tämä sille. Ne vaikuttuvat toisistaan. Miksi lukita mitään, kun on mahdollisuus olla kaikkea?
Hanna Järvinen kirjoittaa uunituoreessa Elävää esitystä verkkoympäristöissä: Esittämisestä ja esittämisen opettamisesta pandemian aikana -artikkelissaan (toimittamassaan Miten tehdä esityksellä? – Näkökulmia esityksen monimuotoisuuteen -teoksessa) performanssin ja esityksen suhteesta taltioitavuuteen ja medioitavuuteen. Hän huomauttaa, että monet erilaiset algoritmiset ja monimediaiset esitykset ovat nostaneet esiin teknologian ja subjektin välistä vallan suhdetta, ”kysymyksiä siitä, kuka digitaalisesti välittyneessä kanssakäymisessä itse asiassa esittää, millä ehdoin, kenelle ja koska”.
Tämä ajatus resonoi Low Resolution Reflectionsissa, kun esiintyjät lavalla pysäyttävät liikevariaationsa ja luovat katseensa näytölle, missä päättömät hahmot jatkavat esiintymistään, poseeraamista, lihallisista ihmisistä välittämättä.
Sosiaalisen median ja minäkuvan suhdetta lähestyi myös Mellanmjölk Productions – esityskollektiivi turkulaisessa Tehdas Teatterissa esityksellään The Cabinet vuonna 2020. Teoksessa käsiteltiin yksityisiä ja julkisesti jaettuja minäkuvia, teeskennellyn ja aidon välisyyksiä, se oli ”Instagramposeerauksien kyllästämä discomessu arjelle ja epäcooliudelle. Samanlaisuudelle, tavanomaisuudelle ja epäerityisyydelle.”
Esiintyjillä oli päässään pipot, jotka oli vedetty kasvojen peitoksi niin, että vain kasvojen alaosa, suut ja leuat olivat näkyvissä. Identiteetti ja minuus olivat siis rajattua ja hallittua, kuten Low Resolution Reflectionsissakin. Vaikka etenkään Patisen ja Rantasen teos ei väittämänsä mukaan kritisoi sosiaalista mediaa tai internetiä, jo aiheen valinta ja tekijöidensä kehystys asettavat aiheen väistämättä johonkin asentoon, ehdotukseen siitä, miten tätä teemaa tulisi katsoa ja lähestyä.
Lopulta teokset herättävät enemmän kysymyksiä kuin päästävät rauhaan. Digitaalisen ja lihallisen olevaisen kiertokulku on väistämätön, pysäyttämätön, loputon.
HEIDI HORILA
6.12.2024
Lähteitä:
Järvinen, Hanna, toim.: Miten tehdä esityksellä? – Näkökulmia esityksen monimuotoisuuteen. Vastapaino, 2024.
Mellanmjölk Productions: The Cabinet. Tehdas Teatteri, 2020. https://www.tehdasteatteri.fi/tehdas_esitys/the-cabinet/
Steyerl, Hito: In Defense of the Poor Image, 2009.
https://www.e-flux.com/journal/10/61362/in-defense-of-the-poor-image/
HEIDI HORILA
6.12.2024
Kuva: Satu Kemppainen