Ehkä-tuotannon yleisötyöntekijä-kirjoittaja Heidi Horila on syksyn 2024 aikana seurannut Suvi Kemppaisen uuden Puija teoksen valmistumista Nykytaidetila Kutomon residenssissä. Heidi Horila on toimittaja ja kriitikko, joka on vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut esitystaiteesta ja tanssista moniin kotimaisiin julkaisuihin ja kulttuurilehtiin. Vuodesta 2024 lähtien Horila kirjoittaa esitystekstejä Ehkä-tuotannolle. Ensimmäinen teksti pohjasi teoksen harjoitusten seuraamiseen ja työryhmän haastatteluun, alla oleva teksti on kirjoitettu Puija -esityksen ensi-illan 5.10.2024 jälkeen.
Tanssin muistamisesta ja unohtamisesta
Kun haastattelin Suvi Kemppaista Puija-teoksen tiimoilta, ja edellisen kerran Kutomolla vuonna 2022 no, but very close to the bone -teoksen yhteydessä, puhuimme hänen praktiikastaan, jossa hän tutkii tanssin omistajuutta ja myös sen katoavaisuutta. Muistamisen ja hetkessä tapahtuvien ja ohilivahtavien asioiden arvon pohtiminen on ollut keskeistä hänen ajattelussaan.
Olen jäänyt pohtimaan tätä tanssin omistajuuden kysymystä sittemmin. Kuka omistaa tanssitun tanssin, joka koetaan hetkessä, ja siitä ei taltioidu välttämättä muuta kuin jokin mielikuva, joka kenties hiipuu ajan myötä? Mitä tanssin omistajuus oikeasti tarkoittaa? Onko se, että muistaa teoksen vielä vuosia myöhemmin, merkki teoksen laadusta? Nyt taltioin ja otan teosta omakseni itse kirjoittamalla siitä. Kulttuuri- ja taidepoliittisena tekona teoksista kirjoittaminen, ja tekstien julkaiseminen ja saattaminen ihmisten tietoisuuteen ja saavutettavaksi ilman maksumuureja, on ajankohtaisempaa kuin ehkä koskaan. Mutta ilman tätä kontekstia muistamisen arvon kysymys on itsellään pohtimisen arvoinen. Ehkä siksikin Kemppainen tutkii taiteessaan alitajuista ja selittämätöntä. Ohikiitävää voi olla vaikeaa, tai tarpeetonta, brändätä, kuten lähes kaikelle muulle tänä päivänä tapahtuu.
Kemppaisen tapa puhua taiteestaan todentuu myös hänen ilmaisussaan näyttämöllä. Pulpahteleva, asiasta ja asennosta toiseen vikkelästi siirtyvä tekstuaalisuus, puhe, ajatus, hahmoisuus ovat läsnä. Mielikuvitusystävä Puijaa edustaa valtavan, keltaisen, satiinisen kankaan alla yleisöä tervehtivä ja liikuskeleva ja sen kanssa muotoutuva otus, joka pitää hassua, vähän kaakattavaa ääntä. Reetta Nummen äänisuunnittelussa luupattu musiikinpätkä vie leikkisällä ja kutsuvalla otteella jonnekin ajallisesti kauemmas, ehkä iloittelevaan hetkeen 40–50 -luvuille.
Kemppainen läpsyttää jalkojaan lattiaa vasten, ja kutsuu yleisön verhon taakse toiselle puolen. Usein niin ilmava ja luonnonvalon kanssa neuvotteleva Kutomon tila on rajattu lattiasta kattoon ulottuvilla verhoilla, ja lattia on peitetty vaaleanvioletilla huopaisenkaltaisella messumatolla. Tila on kuin lähes hapeton, kaiuilta dempattu, paikantumaton ja ajaton putki, samalla jokin absurdi Kubrickin tai Lynchin maailma, johon meidät imaistaan. Kemppainen liikkuu tärisyttäen kehoaan tremolomaisesti, eri asennoissa, iskien silmää ja flirtaten yleisölle. Tihenevässä liikkeessä on jotain ohjelmoidunomaista, ikään kuin virhe algoritmissä aiheuttaisi hetkittäisiä jumituksia, glitchejä, Kemppaisen liikkeeseen ja eleisiin.
Tila on koristeltu olkihimmelein, lattialla on myös konserttikantele. Kemppainen kuljettaa tulevia ja meneviä alitajuisia impulsseja ja niissä kanavoituvia hahmoja edessämme ja lomassamme. Mateus Mannisen valosuunnittelussa liikutaan kattoon kiinnitettyjen valolevyjen hohdossa toimistomaisesta, kelmeänkeltaisesta utuisempaan ja hämärään. Nummen äänisuunnittelussa on teknoa ja jytkettä. Kuullaan sitä kantelettakin Kemppaisen soittamana. Harva asia pysyy pitkään samana, vaan alitajunnasta nousevat komennot saavat ikään kuin virrata estotta, juuri senkestoisena kuin on tarve.
Kemppainen tuottaa myös tajunnanvirtaista puhetta, ehkä jotakin Sofokleen kolmannen henkilön lisäämisestä ja sen riittävyydestä tragediassa. Hän lausuu kirjoittamansa runon yhdessä Reetta Nummen kanssa. Tässä liikutaan lacanilaisen psykonanalyysin kanssa vierekkäin, ihminen ja ruumis ovat kauttaaltaan kielen lävistämää. Mutta kieli voi ottaa erilaisia muotoja, ja teksti on yksi kielen ilmentymä muiden ilmaisujen joukossa. Samalla ihminen jakautuu ei-kielellisiin todellisuuksiin, kuten imaginaariseen, eli mielensisäiseen todellisuuteen. Toisaalta, freudilaisesti katsottuna, Kemppaisen vapaanoloisesti virtaava vietti näyttää olevan täysin irrallaan kriittisen yliminän vaikutuksista. Mielihyvä ja intuitio saavat manifestoida itseään!
Pyydän Kemppaista myöhemmin lähettämään minulle kirjoittamansa runon, jotta voin lukea sen uudestaan, ajatuksella. Esitystilanteessa kun asiat menevät äkkiä ohi. Mutta päätänkin mukautua tekijän intentioon ja kysymykseen muistamisen ja muistamattomuuden arvottamisesta. Muistan tekstistä vain sen lopun, jossa viitataan no, but very close to the bone – teokseen. Se teos oli muuten kehystetty Kutomolla koulun joulujuhlamaisella lavalla ja vihreällä kuusella.
Jotain liikuttavan teatterillista on Puijassakin. On tietyt esittävät materiaalit ja rajaukset ja rituaalit. Tämä tapahtuu kuitenkin nyt tässä (ja mielen) näyttämöllä ja samalla jossain muualla, teoksen ehdotukset luikahtavat muassamme täältä taas jonnekin, lukemattomiin eri paikkoihin. Jotenkin hauskaa, että vahvasti nykyesitystaiteeseen ja performatiivisuuteen kytkeytyvässä teoksessa nähdään klassisen näyttämöllistä asettelua edustavia elementtejä, niin kuin roikkuvat ja staattiset himmelit. Helena Erkkilä kirjoittaa Ruumiinkuvia! Suomalainen performanssi ja kehotaide 1980- ja 1990-luvulla psykoanalyysin valossa -väitöskirjassaan (2008), että performanssi- ja kehotaide ovat vastustaneet teatterin alistavia piirteitä suhteessa näytelmäkirjailijan ja esiintyjän ja väliseen autoritääriseen suhteeseen, juontaen ajatuksen pidemmälle jo Platoniin, joka soimi teatterin jäljittelyn ja kopioinnin ja yleisön harhauttamisen luonnetta. Performatiivia puolestaan on määritetty välittömällä läsnäololla, jossa esiintyjän ja katsojan välissä ei ole mitään. Kemppainenkin kutsuu yleisön kanssaan lattialle istumaan, riisuen aineettomat rajaukset väliltämme.
En voi olla assosioimatta tilaa ja tunnelmaa juuri edellisiltana näkemääni Coralie Fargeatin The Substance (2024) -elokuvaan, jossa Demi Moore esittää ikääntyvää tähteä, joka halutaan korvata nuoremmalla tv-jumppaohjelman vetäjällä. Mooren hahmo saa mahdollisuuden luoda nuoremman ja paremman, täydellisen version itsestään. Viihdeteollisuuden naisvihaa ja ikääntymistä body horrorin keinoin käsittelevä elokuva ja Puija eivät ehkä suoraan temaattisesti kohtaa, mutta ruumiillisuus on molemmissa keskeistä. The Substancen seksikkyys ja haluttavuus ovat kapitalismin sanelemaa, Puijassa läsnäoleva halu ja eroottisen vihjaukset sisältä päin lähtöisiä. Myös teosten rajattu ja jotenkin eriöity maailma, aiemmin mainitsemani tietynlainen hapeton tila (huolimatta elokuvan räikeistä, L.A.:n kuvauksille ominaisista ulkokuvista ja väreistä) yhdistää näitä tunnelmia. The Substance kuvaa 80-lukulaista aerobic-kulttuurista hekumaa ja samalla ehkä tätäkin hetkeä, mutta on sittenkin ajallisesti määräämätön. Molemmissa ollaan jossain epätoden, unenkaltaisen ja assosiaation sovittelemattomassa maastossa.
Puijassa kyllä leikitään. Kemppainen saa lavalle seurakseen Nummen ja Corinne Mustosen, joiden kanssa luodaan yhteyksiä sekä Kemppaisen aiempaan työhön että erilaisia tekstillisiä ja liikkeellisiä olotiloja. Hymyilen teoksen pukusuunnittelulle, Mustosella ja Kemppaisella, kuin myös Nummella on yllään nahkaista tai liivimäistä yläosaa, jalassa alus- ja sukkahousut. Vähän kuin lapsena pukeutumisleikkejä leikkiessä, ”nää ei tarttis housuja, tällä vois ihan hyvin olla tällainen asu”. Samalla näissä asuissa on jotain kinkyä, ja vähän kuin John Galliano olisi käväissyt vuoden 1994 ja 2000-luvun alun muotinäytöksistään antamassa nykytaide-esitysbudjettiin sopivan mentorointinsa.
Palatakseni kysymykseen teoksen muistamisesta, ehkä tämän teoksen kokemiseen pätee oletettu runoilija ja ihmisoikeusaktivisti Maya Angeloun lausahdus siitä, että (vapaasti mukaillen) päivän päätteeksi se mitä toinen on sanonut tai tehnyt muille ihmisille, ei jää mieleen, vaan se, millaisen olon näillä teoilla on toiselle aiheuttanut, muistetaan.
Melkein unohdan Puijan olemassaolon teosta seuratessani, kunnes Mustonen palauttaa sen mieleeni Kemppaisen rinnalle tullessaan ja ollessaan. He istuvat läpsytellen jalkojaan rytmisesti ja identtisesti, siniset maalit kulmakarvoillaan ja poskillaan, katse yleisössä. Helena Erkkilä kirjoittaa väitöskirjassaan Jacques Lacania mukaillen, että ”fantasia on kuvitelma suhteesta menetettyyn asiaan. Fantasia käsikirjoittaa tai rakentaa suhteen siihen mikä on menetetty”. Puija löytää lopulta teoksessa takaisin keltaiseen olemukseensa, eräänlaiseen alkupisteeseensä. Jos Kemppaisen teos on fantasia mielikuvitusystäville/stä, on se ennemmin erilaisten hetkien rinnakkainen kulkemus, polku, jossa välillä tullaan yhteen, välillä eriydytään, kuin menetyksen kuvausta.
HEIDI HORILA
9.10.2024
Lähteitä:
Erkkilä, Helena: Ruumiinkuvia! Suomalainen performanssi ja kehotaide 1980- ja 1990-luvulla
psykoanalyysin valossa. Valtion taidemuseo. 2008.
Fargeat, Coralie: The Substance. 2024.
Kuva: Satu Kemppainen