Ehkä-tuotannon yleisötyöntekijä-kirjoittaja Heidi Horila on syksyn 2024 aikana seurannut Laura the Light taiteilijanimellä tunnetun Laura Pietiläisen ja työryhmän uuden teoksen Tähtilapset maailmalla valmistumista Nykytaidetila Kutomon residenssissä. Heidi Horila on toimittaja ja kriitikko, joka on vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut esitystaiteesta ja tanssista moniin kotimaisiin julkaisuihin ja kulttuurilehtiin. Vuodesta 2024 lähtien Horila kirjoittaa esitystekstejä Ehkä-tuotannolle. Ensimmäinen teksti pohjasi teoksen harjoitusten seuraamiseen ja työryhmän haastatteluun, alla oleva teksti on kirjoitettu Tähtilapset maailmalla -esityksen ensi-illan 27.11.2024 jälkeen. Ehkä-tuotannon osatuottama teos kantaesitettiin Nykytaidetila Kutomolla osana XS-festivaalin ohjelmaa.
Totuus joka onkin illuusio onkin totuus
Kuin olisi joutunut haituvaiselle matkalle pitkään ja kiemurtelevaan, vähän kulmikkaaseen käytävään, jossa hattaraiset pumpulipallot pehmittävät matkaa. Laura the Lightin, eli Laura Pietiläisen ja työryhmän Tähtilapset maailmalla -suurteos jätti minut kellumaan jonkinlaiseen häikäistyneeseen todellisuusilluusioon Nykytaidetila Kutomolla 27.11.
Pietiläisen ja työryhmäläisten aiemmin duettoina toteuttamista pienoisteoksista koostuva Tähtilapset maailmalla on taidetta veitsen terällä, riskialtis ja pähkähullu kahden tunnin matka sellaiseen paikkaan, jota ei tiennyt olemassa olevaksi. Tällaisen teoksen sanoittaminen tuntuu sitä kahlitsevalta. Yritän.
Teos alkaa koko Tähtilapset-kaartin astellessa kasvot peittämin asuin Kutomon kakkosstudioon. Pietiläinen alustaa teosta taustoittamalla omaa kipeää historiaansa rytmisen voimistelun maailmassa. Teoksen äänisuunnittelija Sirja Puurtisen portinvartijamaisen hahmon kanssa yhdessä lähtölaskemalla avataan portaali, josta päästään sisään Tähtilapsien universumiin. Samalla valitaan, kuin Matrixissa ikään, todellisuus- tai illuusiopilleri.
Teos tarjoilee kohotettua yhdessä olemista, relaksoitumisen harjoitusta, yhteistä kipurituaalia, merkillisiä musiikkinumeroita ja keikkoja yksi toisensa perään. Hassuja taikureita, lukemattoman määrän pukuvaihtoja. Hulluttelua ja arvaamattomuutta, jossa kulkee kuitenkin koko ajan tunne siitä, että tämä kantaa. Tähtilapset maailmalla on kuin pienen kaukaisen galaksin mummonmökissä kirjoitettu, yhteenparsittu ja yötä myöten talkoovoimin pystytetty musikaali, joka sitten räjäytetään maailmalle koettavaksi. Sen taito on läsnäolossa, jakamisessa, potentiaalin kohtaamisessa ja näkemisessä. Teoksen punainen lanka on lämmin ja kahjo syli, johon tuntee keriytyvänsä.
Laura the Light ryömii ja kiemurtelee pitkän, mustan, kiiltävän sukan sisään, josta löytyy ukulele, ja hei viulukin. Niitä pitää soittaa. Nauran. Toisessa kohtauksessa Alm Gnista ja Piia Rinne, eli P.P. Puska laulavat Twin Peaks -sarjan tuttua teemaa valosuunnittelija Anna Pölläsen hämärretyssä ja tuikkivassa valossa. Samalla Laura ja Lauri Antti Mattila eli artisti Lätsä alkavat laulaa ja soittaa kitaralla Radioheadin Creepiä suomeksi sanoitettuna, Olen ällö. Kesken kaiken P.P. Puska juoksee kokovartaloleggingsasussaan vessaan, palaa kohta takaisin ja jatkaa laulamista. Okei!
Muitakin suomeksi laulettuja lainakappaleita tulee ja menee. Instrumentteina toimivat vaikka pikkuruinen casio-tyyppinen kosketinsoitin, ukulele jälleen. Hei c-kasettiluuppien ja samplejen kanssa voi heittää myös keikan, I give you P.P. Puska! Musiikkien ristikkäisyys ja teoksen pinkki, pastelli ja helmiäisen sävyinen rakenne luovat aina jonkin uudenlaisen portaalin, josta voi siirtyä seuraavaan mielen universumiin. Sara Pathiranen videot ja maalaukset vievät tätä maailmaa osaltaan kuultavaan ja syvempään suuntaan. Onneksi valitsin todellisuuspillerin.
Voimistelun maailmasta tutut konventiot ilmenevät teoksessa siellä täällä. Laura the Light sanoo teoksen alussa, että se mistä hän piti voimistelussa, olivat esineet ja tossut. Tähtilapsien esiintymisvaatteiden kerroksellisuus ja rönsy, erilaisten asusteiden kirjo, vahva materiaalisuus, esiintymisen harjoitus ja sen purkaminen, rinnastuvat ja muistuttavat tästä. Gnista ja Lätsä ovat ylväs ilmestys, kun he astelevat yleisön keskelle väliajan jälkeen jonkinlaisissa kimonomaisissa asuissa, pitsipäähineet poskillaan. Mutta PAM!, äkkiä ykkösstudioon keikalle, ne soittaa siellä sitä parasta biisiä just nyt! Rumpukeikka. Eturiviin on päästävä.
Pietiläinen ja työryhmäläiset ovat käsitelleet aiemmissa teoksissaan esimerkiksi kuoleman pelkoa, voimistelumaailman toksisuutta ja vaativuutta, taiteilija-identiteetin kanssa hapuilua. Vakavia teemoja ei ole tässä spektaakkelissa siivottu pois, vaan ne kulkevat kaiken ilon ja säihkeen joukossa mukana. Tässä, juuri nyt, on turvallista kokea kaikkia asioita ja tunteita. Alm Gnista kertoo yhteisessä terapiapiirissä ja kipurituaalissa eläneensä perheessä, jossa väkivallan uhka oli alituiseen läsnä. Tämä ajoi hänet päättämään olematta suuttumatta vuosien ajaksi. Tällaisesta toki sairastuu ennen pitkää. Gnista ompelee violetin ruusukkeen ihoonsa sapen lähelle, jotta sappikipu poistuisi lopullisesti.
Entä putkimaiset kehikot, jotka työntyvät ulos esiintyjien asuista ja hihansuista? Kannattelevatko ne ihmistä, vai estävätkö ja kahlitsevatko? Ainoa tapa kokea tämä kaikki on olla täysin auki.
Pietiläinen koittaa relaksoitua tanssin ja voimistelun liikekielestä ja kertoo ottavansa tähän inspiraatiota lapsestaan, joka ei vielä mieti itseään tai ulkonäköään, kuten aikuiset. Lätsä, jolla ei käsittääkseni ole tanssijan ammattimaista taustaa, tekee myös oman relaksoitumistanssinsa. Irti päästämistä kokeilevat liikkeet sinkoutuvat tilassa ja tilaan eri tavoin. Tanssijan tuntuu olevan vaikea karistaa opittua, se on syvällä kurottuna sisään. Ei-tanssija taas on jonkun täysin intuitiivisen liikkeen äärellä.
Teos ei silti purista mitään. Se avaa ja tarjoaa itsensä juuri niin raakana ja valmiina kuin se on. Avaruus ja avaruudellisuus ovat tässä. Kaiken kanssa voi kommunikoida. Teoksen solisevassa ehdottelussa piilee vaaransa. Jos yleisö ei ole vastaanottavainen, tilanne voisikin äkkiä kuristua, kutistua.
Violetti liekki on ollut Laura the Lightille se vapauttava, jokin turvan paikka. Teoksessa tämä manifestoituu rytmisen voimistelun välineessä, serpentiinimäisesti aukeavassa violetissa nauhassa, jota Pietiläinen ja P.P. Puska pursottavat holtittomasti pitkin näyttämöä. Liekki räjähtää myös Princen Purple Rain -kappaleen yhteisessä keikkaversiossa. Yleisö haetaan mukaan tanssimaan tätä ennen, peitymme teatterisavuun ja hoilaamme yhdessä Violettia liekkiä. Olemme kaikki valoa.
HEIDI HORILA
6.12.2024
Kuva: Sara Pathirane