Heidi Horila on toimittaja ja kriitikko, joka on vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut esitystaiteesta ja tanssista moniin kotimaisiin julkaisuihin ja kulttuurilehtiin. Vuoden 2024 alusta Horila on kirjoittanut esitystekstejä Ehkä-tuotannolle. Ehkän yleisötyöntekijä-kirjoittajana toimiva Horila on syksyn 2024 aikana seurannut XS festivaalilla kantaesitettyjen, Ehkä-tuotannon osatuottamien Laura the Lightin ja työryhmän Tähtilapset maailmalla sekä Pauli Patisen ja Camilla Rantasen Low Resolution Reflections teosten valmistumista, joista molemmista hän kirjoitti ennakkojutun ja näkökulmatekstin. Lisäksi hän osallistui festivaalin muihin tapahtumiin kirjoittajanpestinsä näkökulmasta. Alla oleva teksti on Horilan reportaasi Ehkän 16. XS-festivaalista, jota vietettiin Ehkä-tuotannon 20-vuotisjuhlavuotena.
Lue Horilan kirjoittamat XS-teosten tekstit:
Tähtilapset maailmalla
Totuus joka onkin illuusio onkin totuus
Low Resolution Reflections
Minuuksien sokkeloita
XS-festivaalilla juhlittiin Ehkä-tuotannon 20-vuotistaivalta monin tavoin
Osallistuin tänä loppuvuonna Ehkä-tuotannon XS-festivaalille eri näkökulmasta kuin aiemmin. Olen kirjoittanut Ehkä-tuotannon esityksistä ja festivaaleista monet vuodet muihin medioihin, mutta nyt ensi kertaa Ehkä-tuotantolaisena. Tämä teksti onkin sävyltään ehkä sellainen kokemusfiilisnäkemysreportaasi.
XS-festivaalin eetoksena ja tausta-ajatuksena on, että yksikin katsoja riittää, ja pienestä mittakaavasta voi löytää ja pulputa monenlaisia merkityksiä. Vaikka XS-festivaalin teosmäärä ei ole välttämättä runsas, oli se sisältöineen tänäkin vuonna monipuolinen ja kaikkia aisteja kutitteleva ja täyttävä. Esitysten lippujen hinnat liikkuvat muutamasta eurosta reiluun kahteen kymppiin, maksa mitä pystyt -periaatteella. Osa sisällöistä on maksuttomia. Jos joskus pitää määritellä taiteen luxuxia ulottuvuuksia, sanoisin, että tällaisen mahdollisuuden tarjoaminen päästä taiteen äärelle on sitä. XS on kuitenkin monilta osin ihan saavutettavaa, ei harvoille eikä valituille. Ei jonkun myyttisen eliitin hommia.
Paitsi että katsoin nyt 16. kertaa järjestettävän festivaalin esityksiä, kirjoitin etukäteen molemmista siellä nähdyistä Tähtilapset maailmalla – ja Low Resolution Reflections – kantaesityksistä ennakkojutut sekä näkökulmatekstit. Pidimme myös Ehkä-tuotannon kotidramaturgi Even Minnin kanssa pienet alustuskeskustelut näistä kahdesta kantaesityksestä. Tämä oli yleisötyökokeilu, jota halusimme nyt testata, ja tulemme jalostamaan sitä jatkossa lisää.
Esitysten ohella festivaalilla pääsi tutustumaan myös Hertta Kiiskin, Janne Punkarin, Via Ruuskan ja Marjatta Holman Mörkhet-yhteisnäyttelyyn. Se oli pystytetty Kiiskin Kutomolla niin ikään sijaitsevaan studioon, ja näyttely oli auki muutamana iltana festivaalin aikaan. Nimensä mukaisesti Mörkhet oli tarkoitettu koettavaksi pimeässä. Kun totisesti eletään vuoden valottominta aikaa, on oikeastaan miellyttävää keriytyä siihen samaan olotilaan myös taiteen äärellä. Tunnelmallisessa studiotilassa oli valonlähteinä kynttilöitä sekä Punkarin metalliseen kahvipurkkiin rakennettu, valoa tuikkiva bébé carotte -teos led-valonauhoineen. Sirkka Turkan Tule takaisin, pikku Sheba (1986) -runokokoelmaa saattoi lukea pieneltä näytöltä seinällä. Marjatta Holman maalaukset oli aseteltu vähän yllättävänkin kotikutoisesti vaikkapa tiskipöydän päälle. Kun on nähnyt Holman töitä Aboa Vetus Ars Nova -museon Maalauksia-näyttelyssä, laajassa ja tarkkaa ripustussuunnitelmaa noudattavassa museotilassa syksyllä 2022, tällainen lähestymistapa toi työt aivan eri tavalla lähelle.
Olin juuri ennen näyttelyyn astumista katsonut Pauli Patisen ja Camilla Rantasen Low Resolution Reflections -esityksen, jossa tilassa tietokoneen näytöiltä heijastettiin ihmisten liikkeitä isommalle näytölle. Näppärä yhtymäkohta teokseen Mörkhetistä löytyi Kiiskin ja Punkarin monitaide/videoteoksesta, jossa paloivat ja sulivat asetelmassa värikkäät, kukanmuotoiset kynttilät. Ne toisinsivat tilassa palavia kynttilöitä, kuten Low Resolution Reflectionsissa ihmiset näyttämöllä ja ihmiset heijastetulla näytöllä toisiaan.
Turkulainen Titanik-galleria ja XS-festivaali ovat tehneet jo useamman vuoden yhteistyötä. Titanik kuratoi omassa ohjelmahaussaan XS-festivaaliin sisällytettävän teoksen. Tänä vuonna se oli queer taiteilijakolmikon Artturi Nokelaisen, A. Huntin ja Tina Jerankon Will Someone Help Me Bathe This Body. Teos oli pitkäkestoinen performanssi perinteikkäästä pesijä- ja kylvetyksen kulttuurista, jonne sai tulla ja josta sai lähteä mielensä mukaan. Esiintyjillä oli käytössään liikuteltava kylpyamme, ihmisen kokoinenpesualusta, vähän kuin meren aikojen saatossa hiomien, isojen simpukoiden kuoria muistuttavaa, veistoksellista saippuaa, läpinäkyvät, muoviset esiliinat ja valtava löylykauhan näköinen kuparinen kauha tai lusikka. Jalassa uimakenkien näköiset läpinäkyvät läpsykkäät.
Olin paikalla sanattomassa teoksessa kahtena eri päivänä. Perjantaina ehdin paikalle vasta kun teos oli jo vaiheessa, jossa itse peseminen oli käytännössä tapahtunut ja vuorossa oli kylpyammeen tyhjentäminen kauhallinen kerrallaan. Seuraavana päivänä seurasin performanssia alkupäästä. Silloin amme täytettiin, Nokelainen kiipesi pesualustalle, joka asetettiin kylpyammeen päälle, ja häntä pestiin lämpimällä vedellä. Alkuun A. Hunt ja Tina Jeranko etenivät rauhallisin ottein raaja kerrallaan, josta vähitellen tahti kiihtyi koreografiseksi liikkeeksi, ja pesutapahtuma muuttui rytmisemmäksi, pesijöiden alkaessa kuurata saippuoilla myös toisiaan.
Kahden eri päivän kokemukset performanssista olivat keskenään hyvin erilaiset. Jos oli ammeen tyhjentäminen hidasta ja pragmaattista toimintaa, oli sitä toki myös ammeen täyttäminen teoksen alkupäässä. Pitkävartisella kauhalla veden hakeminen takahuoneesta ja sen kaataminen ammeeseen vaatii tarkkaan askellettua kahden ihmisen liikettä ja yhteistyötä ja liikkeiden suunnan tunnistamista. Jo itsessään tämä hidas ja toistuva koreografinen akti johdatti jonkinlaisen pyhän toimituksen äärelle.
Itse pesutapahtuma oli intiimi, mutta samalla täysin läpinäkyvä ja herkkäkin kutsu yhdessäololle. Ihmisessä on jotain hyvin avutonta ja samalla avointa, kun hän makaa muiden kosketettavana ja katsottavana. Kylvetystapahtumassa vilahti koko ihmisen elonkehä, kuin pientä vauvaa hoivattaisiin, aina vanhuuteen ja kuolemaan saakka. Tekijäkolmikon vahva ja rauhallinen olemus teki myös katsojana olemisesta vaivatonta ja jollain lailla juurruttavaa.
Galleriassa tapahtuva performanssi myös kutsuu paikalle sellaisia, jotka eivät välttämättä muuten esitystaiteen äärelle löytäisi. Samaan aikaan oli meneillään joulumarkkinaviikonloppu, ja Turun kaduilla oli sankoin joukoin ihmisiä liikkeellä. Runeberginpuiston alle, entiseen julkiseen käymälään aikoinaan perustettuun ja remontoituun Titanikiin istahti pesutapahtumaa seuraamaan lenkkeilijöitä ja muita satunnaisia kulkijoita. Titanikin rantakadulle ja Aurajoelle aukeavat ikkunat antavat myös niille mahdollisuuden seurata teosta, jotka eivät tohdi tai aina edes mahdu galleriaan sisälle. Nytkin ikkunoiden ääreen oli kerääntynyt paljon ihmisiä. Taide ja myös XS-festivaali levittäytyy ja avautuu näin kaikille kaupunkilaisille.
Festivaalin päätöspäivänä 5.12. oli todella aihetta juhlaan. Edellisviikolla Baltic Circle – festivaalilla kantaesityksen saaneen Teo Ala-Ruonan Parachorale-teoksen jälkeen päästiin juhlistamaan Ehkä-tuotannon 20-vuotista taivalta sekä juhlavuoden kunniaksi koottua Ehkä esseet -kirjan julkaisua. Even Minnin ja Anna Torkkelin kuratoiman ja toimittaman kokoelman kirjoittajat ovat Aurora Ala-Hakula, Niko Hallikainen, Matias Loikala, Milka Luhtaniemi ja Anna Mustonen sekä Minn ja Torkkel. Samalla viikolla Taiteen edistämiskeskus oli myös palkinnut Ehkä-tuotannon monitaiteen valtionpalkinnolla. Samalla, kun rakkaassa mutta ristiriitaisessa kotikaupungissani on vuosien aikana tuntunut aavistuksen siltä (jo paljon ennen kuin olen ollut osana Ehkä-tuotantoa), että Ehkän työtä ei ole ihan sen ansaitsemalla tavalla huomioitu, tuli arvostusta ja kunniaa nyt valtakunnantasolta oikein rytäkällä. Upeaa.
Olen haastatellut aiemmin Teo Ala-Ruonaa pariin otteeseen, mutta en ole nähnyt hänen teoksiaan. Tämä häpeällinen tilanne korjaantui nyt, kun Parachorale päätti osaltaan XS- festivaalin esitystarjonnan. Ala-Ruona on transtaiteilija, joka tekee vahvasti ruumiillisia, lihallisia, usein kehosuhdetta, sukupuolta ja identiteettiä käsitteleviä teoksia. Hänet kutsuttiin juuri työryhmineen ensi vuoden Venetsian arkkitehtuuribiennaaliin toteuttamaan Pohjoismaiden paviljonkiin teos. Ala-Ruonan teoksia on myös esitetty kansainvälisillä festivaaleilla muun muassa Lontoossa ja New Yorkissa.
Ala-Ruona käyttää taiteessaan monialaisesti tekstiä, liikettä, teatterin näyttämöllisiä keinoja. Parachoralessa on Kutomon ykkösstudioon sisään astuessa käynnissä tatuointitilanne. Ehkä-tuotannon tuottaja Fatima Amokrane istuu studion takaosassa ilmeettömänä, kun esityksen aikana hänen jalkaansa muodostuu tatuointitaiteilija Spider Nykäsen tekemänä hämähäkkikuvio. Ala-Ruona aloittaa puhumalla tatuoimisen kivusta ja nautinnosta, se on kuin hämähäkinseitti, joka kutittelee iholla ja ihon alla. Teoksen muut esiintyjät valmistavat hattaraa hattarakoneen äärellä. Sitä jaetaan yleisöön. Hattara muodostaa omia pehmyitä seittejään, yhteyksiä läsnä olevien, seittiä toistensa kanssa jakavien, välille. On kuin olisi astunut jonkinlaisiin eksentrisiin Halloween-juhliin, joissa pian tulee tapahtumaan.
Olemme istuneet tuoleille, joista jokaisella on sukka, jonkinlainen sukka. Alkumonologin päätteeksi Ala-Ruona alkaa liikkua tilassa ryöpsähdellen ja loikkien, pyytäen apua yleisöltä riisuutumisessa. Joku tarttuu hihaan tai sukkahousuun ja vaate riuhtoutuu esiintyjän päältä, joskus reveten. Nimeän tapahtuman mielessäni riisuutumisstepiksi. Ala-Ruona on intensiivinen esiintyjä, hänen katseensa porautuu syvälle, ja hän käväisee siellä täällä yleisön luona ja seassa. Pyytää päästä syliin ja saada paitansa napitetuksi. Tämän kuoriutumisen ja uuden nahan luomistapahtuman päätteeksi Ala-Ruona ilmoittaa tarvitsevansa sukkia. Kaikki viskaavat omansa lattialle. Muut esiintyjät, Tuukka Haapakorpi, Anni Puolakka, Pauliina Sjöberg ja Caroline Suinner virkoavat salamannopeasti sukat käsissään.
Alkaa jonkinlainen painajaismainen sukkakäsiteatteri. Sukkakädet levittäytyvät tilaan kaaosmaisesti kaakattaen, ja yksi sukista kysyy minulta ”Can I play with your sock?” Annan luvan, ja kaksi sukkaraajaa kohtaavat lyhyessä, yhteisessä tanssissa. Vilkaisen vierustoveriani, jonka yhtä aikaa täysin äimistynyt ja riemastunut ilme on paljonpuhuva.
Esiintyjät alkavat muodostaa ekstaattista, eri suuntaan kurottavaa ruumiin ketjua, jossa vaatteet valuvat otteissa päältä. Orgastinen kliimaksi tapahtuu eestaasvellovassa liikkeessä ja huokailussa aina uudestaan ja uudestaan. Teoksen alun kipuilu ja pyristely avautuu vapaudeksi, nautinnoksi.
Para merkitsee jonkin sivulla tai ulkopuolella olemista. Chorale eli koraali taas on yksinkertainen kirkkolaulu tai virsisävelmä. Teos kutsuu ehkä jossain laitamilla tapahtuvaan yhteiseen, koristelemattomaan lauluun. Tai ehkä se pyytää kaikkia katsomaan sieltä laidalta yhdessä keskelle, näyttämölle, olemaan samalla puolella. Samaan aikaan Parachorale on affektitasolla vaikuttava hypermyrsky, jota tuntuu jopa koomiselta järjellistää. Siinä on pidättelemättömyydessään jotain samankaltaista kuin XS-festivaalilla kantaesitetyssä Laura the Light ja työryhmän Tähtilapset maailmalla -teoksessa, mutta nyt ollaan samaisen universumin pimeämmällä puolella. Luolissa ja hämähäkkien pesissä tapahtuvassa nauru, villi juhla ja hattara yhdistävät ja kannattelevat.
HEIDI HORILA
Kuva: Tani Simberg (Teo Ala-Ruona: Parachorale, 2024)