Ehkä-tuotannon yleisötyöntekijä-kirjoittaja Heidi Horila on kevään 2024 aikana seurannut Masi Tiitan uuden teoksen Auringonvalo lattialla valmistumista Nykytaidetila Kutomon residenssissä. Heidi Horila on toimittaja ja kriitikko, joka on vuodesta 2010 lähtien kirjoittanut esitystaiteesta ja tanssista moniin kotimaisiin julkaisuihin ja kulttuurilehtiin. Vuodesta 2024 lähtien Horila kirjoittaa esitystekstejä Ehkä-tuotannolle. Ensimmäinen teksti pohjasi teoksen harjoitusten seuraamiseen ja työryhmän haastatteluun, alla oleva teksti on kirjoitettu Auringonvalo lattialla -esityksen ensi-illan 13.6.2024 jälkeen.
Kahinoiden, viipyilevien sävelien ja liikkeiden ristivetoja
Jos joskus on sääolosuhde suotuisa, on se sitä Masi Tiitan ja työryhmän Auringonvalo lattialla -teoksen kantaesityksessä Nykytaidetila Kutomolla. Kesäkuisen illan auringonvalo vuotaa Kutomon ikkunoista sisään juuri niin heleänkirkkaana kuin tuntuu, että tämän teoksen kohdalla on tarkoituskin.
Tilassa tuoksuu syreeni. Valkean verhon lävitse suodattuva valo luo säikeitä ja varjoja lattiaan. Mikko Niemistön, Ella Skoikan ja Anna Torkkelin liike lattialla on hidasta, lähes unimaailmaan taivuttavaa. Unen ja valveen rajojen äärellä tulee olo, että voisin itsekin tässä torkahtaa. Se olisi jaetun raukeuden hetki. Mutta Morton Feldmanin Triadic Memories -pianoteos vuodelta 1981 pitää huolen, että aivan näin seesteisiin taajuuksiin ei vaivuta.
Olen seurannut työryhmän prosessia pitkin kevättä, ja nähnyt harjoituksia huhti- ja toukokuun ajalta. Vielä edellisellä kerralla Triadic Memoriesista käytettiin otteita toisesta levytyksestä, kuin mihin itse esityksessä päädyttiin. Nykysäveltäjä Feldman (1926–1987) oli osa John Cagen ja New Yorkin 50–60 –lukujen avantgarden ja kokeellisen musiikin liikehdintää. Hänet tunnetaan pitkäkestoisista teoksistaan ja muun muassa graafisesta notaatiosta, joka antaa soittajalle tilaa tulkita musiikin kestoa ja tempoa perinteistä nuottikirjoitusta vapaammin. Puhutaan myös sattumamusiikista. Feldman vaikuttui ja oli tekemisissä myös laajalti kuvataiteen ja abstraktien maalareiden kuten Philip Gustonin, Jackson Pollockin ja Mark Rothkon kanssa. Näen Rothkoa myös tässä teoksessa materiaalien ja pintojen mehevissä sävyissä ja väreissä.
Kun seurasin työryhmän harjoituksia keväällä, löi Triadic Memories ällikällä. Hidasta, niukkaa kitkaa kehittävä, itseään varioiva ja alati kontrasteja ja kysymyksiä esittävä musiikki yhdessä tanssijoiden meditatiivisen, lattialta lopulta pystyyn nousevan liikkeen kanssa synnytti jonkinlaista välitilaa. Siitä kuitenkin kumpusi harmoniaa. Kuin olisi ollut hiljaisesti korventavassa odotushuoneessa, jo myöntyneessä olotilassa, silti sisäisen kahnauksen ristivedossa. Juupas, eipäs.
Lopulliseen esitysversioon Tiitta ja työryhmä ovat valinneet soinniltaan pehmeämmän Sabine Liebnerin levytyksen, tai otteita siitä. Feldmanille tyypilliset ajallisuuden hämärrykset, tauot, jotka tuovat esiin itse soivia säveliä, ovat siellä edelleen. Äänet pohtivat itseään ja suhdetta ympäristöönsä.
Koko teos on mielestäni kuin tribuutti eri taiteenalojen keskinäisille vaikutteille. Se on kokonaiskompositio, jossa yksityiskohdat ja niiden yhteydet toisiinsa aukeavat vähitellen. Hanne Jurmun pukusuunnittelussa on leikkiä, Ella Skoikan valkoisista pitsisukista Mikko Niemistön housujen Adidas-raitaa mukailevaan saumaan. Vaatteiden savunsinisestä ja haaleanvihreästä löytyy rinnakkaisuuksia niin tilasta kuin luonnonvihreää tarjoilevasta maisemasta ikkunoiden läpi. Katse tarttuu sinisyyteen siellä täällä. Jenni Pystysen valosuunnittelussa valolevy katossa on kuin lämmintä ja vähitellen kylmempää valoa tarjoileva aurinko. Kuvittelen, miltä teos ja valosuunnittelu näyttäisivät pilvisenä tai sateisena iltana. Nyt sävyiltään liukuva valonlähde toimii vähäeleisenä efektinä.
Auringonvalo lattialla keskustelee ympäristönsä ja itsensä kanssa monella tasolla. Käsitys olevaisuudesta fokusoituu juuri tähän hetkeen, toisaalta teos tuntuu kestottomalta, ajallisesti sijoittamattomalta. Kuvataiteilija Elina Vainion hallaharsosta luoma näyttämön viljapellonkeltainen, hieman karhea pinta ja tanssijoiden vaatteiden materiaali aiheuttavat kohdatessaan keskinäistä kahinaa. Kun jännitteisessä hetkessä aistit virittyvät äärimmilleen, alan herkistyä myös yleisöstä syntyvälle kahinalle. Joku vaihtaa asentoa, kuulen kankaan liikkeestä syntyvän äänen. Näin minimalistisen, toisaalta intensiivisen tiedonvaihdon äärellä muistan harvemmin olleeni.
Kun keskittää katseen yksityiskohtiin, viipyvästä liikkeestä kehkeytyy yllättäviä näkymiä, melkein kuin optisia harhoja. Ella Skoikan ja Anna Torkkelin kohoavien käsien muoto muodostaa tilassa leijuvan ja ilmaa halkovan, kuin tosi pitkät ulottuvuudet omaavan oliomaisen läsnäolon, kun katsoo niiden keskeltä kohoavaa jalkaterää. Sukassa on uurteita.
Lopussa symmetriseen muotoon asettuvien tanssijoiden liimaantumisessa lattiaan, vaalean verhon lepattaessa, Feldmanin pahaenteisiä säveliä pudottelevassa pianoteoksessa ja Anna Torkkelin kasvoille leviävässä hymyssä, muistelen otteita Maggie Nelsonin Sinelmiä-teoksesta.
Siinä hän kuvailee J.W. Goethen ajatusta sinisestä väristä, joka ei niinkään elähdytä, vaan tekee rauhattomaksi. ”Onko sinisen rakastaminen siten häiriön rakastamista?”
HEIDI HORILA
15.6.2024
Tätä kirjoitusta työstäessäni luin muun muassa seuraavia tekstejä:
Maggie Nelson: Sinelmiä, 2019, S&S (alkuperäisteos 2009)
Ryan Dohoney: Spontaneity, Intimacy, and Friendship in Morton Feldman’s Music of the 1950s (Modernism/modernity 2017)
Andrew Clements: Alexander Melnikov plays Morton Feldman to bewitching effect (The Guardian 2015)
Alex Ross: The Rest Is Noise (The New Yorker 2006)
Kuva: Venla Helenius